Kun Lapin Kullankaivajain Liiton (www.kullankaivajat.fi) jäsenlehti Prospäkkäri juuri ilmestyi ja siinä kirjoittelin ajankohtaisimmista edunvalvonta-asioista, ryhdyn tässä blogissa vaihteeksi muistelemaan. Sehän sopii tämän ja ensi vuoden teemoihin. Vietämmehän nyt Lapin kullan löytymisen 150-juhlavuotta ja ensi vuonna Lapin Kullankaivajain Liiton toiminnan 70-juhlavuotta, joten on sopiva aika katsella taaksepäin. Tällä kertaa Venäjälle. Ivalojoen kultaryntäyksen tärkein kullankaivuoppi tuli Siperiasta. Olihan Suomi osa tsaari-Venäjää.
On kovin harmillista, että 1800-luvun Siperian
kullankaivusta on kovin vähän kirjallista aineistoa toisin kuin
Pohjois-Amerikasta. Jack London ja myös monet suomalaiset ja ruotsalaiset
kullankaivajat ovat tallentaneet historiaa ja tarinoita. Mutta Siperian
kullankaivajat eivät olleet yhtä kovin kirjoitushaluisia eivätkä ehkä taitoisiakaan.
Myös venäjäksi kirjoitettua kullankaivun historiakirjallisuutta on olemattoman
vähän. Olen Venäjän matkoillani pyrkinyt löytämään, mutta huonolla tuloksella. Geologisia
tutkimusasiakirjoja ja kirjallisuuttakin kyllä on runsain mitoin. Kultahippujen
analysoinnista on paljon. Myös korukivistä on runsaasti kirjoja. Metrin verran
löytyy kirjahyllystänikin.
Esimerkiksi www.goldminershq.com
tietää, että Venäjällä ensimmäinen kultalöytö tehtiin 1714 hopeakaivoksessa,
mutta huuhdontakultaa ei osattu löytää. Itse tsaari Pietari Suuri kehottikin
”Etsikää kultaa hiekasta”. Niinpä ainakin jo 1813 löydettiin kultahippuja
Uralin länsipuolelta. Nykyisin Venäjä on maailman kolmanneksi suurin
kullantuottaja Kiinan ja Australian jälkeen. Venäjällä tuotetusta kullasta noin
30 % on huuhdontakultaa.
Kultamaille pitäisi
päästä
Kun kullankaivajaystäväni tiesivät, että liikuin työn
puolesta paljon eri puolilla Neuvostoliittoa ja myöhemmin Venäjää, he kyselivät,
että enkö voisi käyttää suhteitani hyväksi, jotta päästäisiin tutustumaan
kullankaivu- ja korukivialueisiin ja saataisiin museoaineistoa. Joku oli
kiinnostunut mahdollisuudesta päästä sinne oikein kultaa kaivamaankin. Asia oli
toki ollutkin mielessäni ja olin kysellytkin, mutta vaikealta tuntui. Kyse oli turistikohteiden ulkopuolisista
alueista ja kulta oli strateginen aine. Kullankaivu edelleenkin oli
suurimittaista, lähinnä ruoppaajilla tapahtuvaa teollista toimintaa. Varottiin
teollisuusvakoiluakin. Huuhdonta-alueet sitä paitsi olivat useasti kaukana
asutuksesta huonojen kulkuyhteyksien päässä. Turisteilla, ei ainakaan ryhmillä
ollut niihin pääsyä.
Kirjoitin kirjeitä ja lähettelin sähkeitä (siihen aikaan ei
ollut edes fax-yhteyksiä) vuonna 1989 perustetulle Neuvostoliiton
kullankaivajien liitolle Moskovaan ja yritin yhteistyötä sen kanssa. Mutta
sieltä ei tullut minkäänlaisia vastauksia. Sitten Mihail Gorbatsovin kausi
alkoi pikku hiljaa avata mahdollisuuksia ryhmämatkoille. Vajaalle kymmenelle järjestämälleni
matkalle 1990-luvulla osallistui satakunta kullankaivajaa, kiviharrastajaa ja
geologia.
Hiipinän tuntureilla
Kuolassa
Aloitettiin helpoimmasta päästä, Murmanskin alueesta. Minulla
oli kertynyt työmatkoja Murmanskin alueen kaivoskaupunkeihin Kirovskiin ja
Apatitiin ja hyvät yhteydet Apatitissa sijaitsevaan Venäjän tiedeakatemian
Kuolan tiedekeskukseen ja sen geologisen instituuttiin. Pääsin tutustumaan
geologien yksityisiin hämmästyttävän laajoihin korukivikokoelmiin. Suuri osa
kivistä oli Kuolan niemimaalta.
Kuolan geologit ja muutkin mielellään kertovat tarinaa,
miksi Kuolan alueelta löytyy niin paljon eri mineraaleja. Heidän väittämänsä
mukaan siellä on laajemmin Mendelejevin järjestelmän mineraaleja kuin missään
muualla maapallolla. Selitys on se, että kun aikojen alussa luotiin maa ja
taivas, yhtenä päivänä oli tehtävänä ripotella mineraalit eri puolille
maapalloa. Luojalla oli selässään säkissä sijoitettavat mineraalit, mutta
sattui niin, että lentomatkalla Kuolan niemimaan yläpuolella tuli terävistä
kivistä säkkiin reikä ja säkki melkein tyhjeni sinne ja muualle maapallolle jäi
vain rippeet.
Itse kävin Hiipinä-tunturin alueella pari kertaa puolisalaa tuttavageologin
kanssa joskus 1980-luvulla. Eräällä matkalla paljastivat salaisuuden erään
tieportin takana. Siellä on kokeiltu ydinräjähteen käyttöä kaivosräjäytyksissä.
Säteilyä on vieläkin ja muun muassa siksi sinne ei haluttu turisteja.
Mielenkiintoiset kivikohteet ovat juuri sen läheisyydessä.
Murmanskin aluehallintoon syntyi kuitenkin sen verran hyvät
suhteet, että 1990-luvun alkuvuosina teimme sinne kolme ryhmämatkaa. Aluehallinnon
kansainväliseltä osastolta ja KGP:ltä piti saada lupa. Mukana Suomeen tuotuja
kiviä olivat ovat mm. astrofylliitti, tingualiitti, egiriini, saamelaisten
verikivi eli eudialiitti sekä ramsaiitti, joka on nimetty suomalaisen, alueella
hyvin tunnetun geologi Wilhelm Ramsayn mukaan. Tullia varten geologinen
instituutti kirjoitti niistä todistuksen, että eivät ole arvokkaita ja ovat
vientikelpoisia. Tullimiehet tosin eivät olleet kivistä kovin kiinnostuneita, enimmäkseen
naureskelivat, miksi kannetaan kymmeniä kiloja kivi Suomeen. Eikö Suomesta
löydy kiviä.
Petsamossa
Ruokahalu kasvoi, mutta kullankaivualueille oli edelleen vaikea
päästä. Liikkui tietoja, että myös Petsamon alueella oli etsitty ja löydettykin
huuhdontakultaa. Sain yhteyden Nikkelin kaupungin lähellä sijaitsevan Supersyvä-nimisen
yhtiön geologeihin ja he järjestivät pienelle porukalle tutustumismatkan.
Kultapuroja etsimään ei päästy, koska Nikkelin alue oli sotilaspoliittisesti
strateginen alue ja liikkumismahdollisuudet maanteiden ulkopuolella rajoitetut.
Panssarivaunuja, sotilaita ja helikoptereita liikkui kaikkialla. Sotilaskoneita
nousi ja laski vieressä olevalle sotilaskentälle. Olimme luvattomilla alueilla.
”Supersyvälle” kyllä päästiin. Se on 12 262 km syvä tutkimusporausreikä,
siihen aikaan maapallon syvin. Tavoitteena oli 15 km, mutta poran terä ei
kestänyt vallitsevaa 300 asteen kuumuutta. Myöskään muualla maapallolla ei
myöhemminkään ole päästy juurikaan syvemmälle.
Arkangelin
timanttikaivokselle
Edettiin Arkangelin alueelle, jossa sain yhteydet
paikallisiin geologeihin ja lupasivat järjestää tutustumismatkan. Hyväksi
ystäväksi tullut yhteyshenkilöni oli punapartainen geologi Maslobaradov. Nimi
tarkoittaa rasvapartaa, ja hänen myös suun ympärilläkin tuuhea parta
ruokailujen jälkeen oli hyvin kuvaava. Dvina- eli Vienanjoen sivujoen Pinegan rannoilta
löytyi erinomaisen hyvin piikiviä ja akaatteja.
Optiona viimeiseen aamuun
saakka oli käynti silloin vielä tutkimusvaiheessa olleelle Lomonosovin
timantti-kimberliitti alueelle. Päästiin kuin päästiinkin surkeiden teiden
takana oleville alueelle. Meille näytettiin se, mikä oli näytettävissä,
muutaman tuuman porausreikä, joka ulottui, olikohan kilometrin syvyyteen. Ei
sinne kurkistaessa timantit kiillelleet. Kimberliitin jätekiviä kyllä saatiin
mukaan. Timanttikaivos avattiin tuotantoon vuonna 2003.
Yhteyspyrkimyksiä
Venäjän kullankaivajaliittoon
Ensimmäiset yhteydenottopyrkimykset veljesjärjestöön eivät
siis johtaneet tulokseen. Sitten sain apua Sahan tasavallasta eli Jakutiasta.
Se on Venäjän merkittävin timanttien tuottaja ja tärkeä kullan, myös
huuhdontakullan tuotantoalue. Tein Lapin lääninhallituksessa alueen kanssa
paljon yhteistyötä. Vuonna 2002 tasavallan presidentiksi tuli Vjatseslav Shtirov,
joka siirtyi tehtävään timanttiyhtiö Alrosan pääjohtajan tehtävästä. Oli useita
tapaamisia Jakutiassa ja mm. käynti Mirnyn timanttikaivoksella.
Sitten
presidentti tuli maaherra Pokan vieraaksi Lappiin. Matka ulottui Kaamasen
Kievarin mökkikylään saakka. Kalastimme ja saunoimme. Käytin otollista
tilaisuutta hyväksi ja valitin, että olen yrittänyt yhteyttä Venäjän
kullankaivajien liiton puheenjohtajaan, mutta hän ei edes vaivaudu vastaamaan.
Shtirov sanoi, eiköhän se tapaaminen järjesty. Hän tuntee puheenjohtajan.
Alrosa oli Etelä-Afrikan Le Beersin jälkeen maailman
toiseksi suurin timantintuottaja. Se tuottaa 97 % Venäjän timanteista ja 27 %
koko maailman timanteista. Ei kestänytkään pitkään, kun sain kutsun Moskovaan.
Venäjän kullankaivajien liiton puheenjohtaja haluaa tavata minut. Matkustin
tietysti Moskovaan. Alrosa majoitti huippuhotelliin. Sinne arvokkaaseen
kabinettiin saapui nöyränä, ilmeisesti Shtirovin puhuttelema Venäjän
kullankaivajaliiton puheenjohtaja Viktor Tarakanov.
Esittäydyimme ja aloitteentekijänä kerroin, että olen Lapin
kullankaivajain liiton hallituksen jäsen ja olemme ikään kuin kollegoja. Haluaisimme
yhteyksiä Venäjän kullankaivajien kanssa ja toivotin tervetulleeksi tutustumaan
Lapin kullankaivuun. Taka-ajatuksena tietysti oli, että myös me Lapista pääsisimme
vastavuoroisesti Venäjän kultamaille. Kerroin ylpeänä, että meillä oli siihen aikaan
peräti 2500 jäsentä.
Puheenjohtaja vastaavasti ryhtyi esittelemään liittoaan ja
kertoi, että heillä on hieman toistasataa jäsentä, muistaakseni 137 jäsentä.
Tarkistin, oliko venäjän kielen taidollani ymmärtänyt oikein, että niin
vähän. Mutta tarkistuksen jälkeen jäsenmäärä
pysyi samassa. Kävi ilmi, että jäseninä on vain yrityksiä. Niissä on kuitenkin 40 000
työntekijää. Nyt aloin ymmärtämään, miten erilaisissa sarjoissa toimimme.
Venäjän liitto onkin yritysten muodostama eikä henkilöjäsenpohjainen. Tajusin
sen, että sieltä päin ei ollut suurta kiinnostusta yhteistyöhön Lapin
kullankaivajain liiton kaltaiseen henkilöjäsenorganisaatioon. Elimme niin
täysin erilaisissa sfääreissä. Mutta puheenjohtaja kyllä sitten myöhemmin auttoi
myös Siperian kultamaille pääsemiseksi. Lappiin ei tullut käymään.
Tässä yhteydessä todettakoon, että kullankaivaja on
venäjäksi staratelj eli ”voimakkaasti yrittävä, ponnisteleva”. Ei tarvitse
käyttää lainkaan kulta/zolota, vaan pelkkä staratelj-sana tarkoittaa
yksiselitteisesti ja riittävästi kullankaivajaa. Tämä osoittaa, miten suuresti
arvostettu ammattikunta kullankaivajat ovat olleet ja ovat edelleen. Se
kuvastaa niitä valtavia ponnistuksia, joita kullankaivajat joutuvat Siperian laajoissa
erämaissa kokemaan. Myös Venäjän kullankaivajien liiton nimessä, Sojuz
staratelei Rossii, on pelkkä staratelj.
Timanttitehtaassa
En malta olla kertomatta saman Moskovan-matkan toisesta
tapahtumasta. Sain kutsun Alrosan ”timanttitehtaaseen”, kuten sen nimi
suomennettuna kuuluu. Ajoimme Alrosan edustajien kanssa Moskovan ulkopuolelle.
Perillä oli kolme kertaa konepistoolimiesten suorittama passin tarkistus.
”Tehdas” oli 5-kerroksinen. Alimpaan kerrokseen tuotiin junalla Sahasta/Jakutiasta
Mirnyn timanttikaivokselta louhittua raakakiveä. Alakerrassa siitä eroteltiin
itse timantit. Ne nostettiin toiseen kerrokseen, jossa eroteltiin teollisuustimanteista
koruhiottavaksi kelpaavat, jotka nostettiin kolmanteen kerrokseen. Siellä
olivat jo timantinhiojat työssä. Eroteltiin arvokkaimmat hiottaviksi
neljännessä kerroksessa. Siellä oli taas useampi konepistoolimiestä
vartioimassa ja kymmeniä hiojia. Noustiin vielä viidenteen kerrokseen. Siellä
oli arvokkaimpien timanttien kokoelma teräslasisissa vitriineissä. Kokoelman
esittelykierroksen jälkeen minulle ladottiin kouraan kasa näitä arvotimantteja
konepistoolimiesten seistessä vieressä.
Esittelijät kysyivät, minkä arvoisen kasan arvion olevan kourassani.
Sanoin, että varmaan sata tuhatta dollaria. Minulle sanottiin, että etpä
näköjään taida tuntea timanttien arvoa. En uskaltanut kysyä tarkemmin, että
oliko arvioni alakanttiin vaiko yläkanttiin. Myöhemmin annettiin ymmärtää, että
pahasti alakanttiin. Kyse oli siis harvinaisuuksien näyttely, sikäläisittäin
museo.
Silloin ja monta kertaa myöhemmin olen ihmetellyt, miten
meikäläinen sinne timanttitehtaalle pääsi. Mutta selitys on venäläisen
yksinkertainen. Suhteilla oikeisiin henkilöihin asiat hoituvat. Kaamasen
saunareissu oli ratkaiseva.
Siperiaan ja
Mongoliaan
Mutta se Siperia kiinnosti. Olin aloittanut yhteistyön
Novosibirskin yliopiston kanssa ja sieltä löytyi taas myös geologinen instituutti.
Neuvostoliitto oli hajonnut ja talous kuralla. Tutkimuslaitokset joutuivat
hankkimaan rahoitusta myymällä palvelujaan. Kävin paikallisten kanssa pari
kertaa tutustumassa legendaariseen Altain vuoristoon ja etsimässä
tutustumiskohteita. Nyt vihdoin oli mahdollisuus päästä
kullanhuuhdonta-alueille ja geologialtaan vuoristo on muutenkin hyvin
mielenkiintoinen.
Ensimmäinen ryhmämatka 1992 suuntautui Novosibirskin lähiseudun
ruoppauskullanhuuhdonta-alueelle ja marmorilouhokselle. Saimme todeta, että siperialainen puinen
pitkulainen puuvaskooli oli edelleen käytössä. Seuraavana vuonna päästiin jo
itse Altain vuoristoon lähelle Mongolian rajaa. Lennettiin charter-lentona
Pietarista Novosibirskiin ja edelleen Barnauliin, joka on Altain tasavallan
pääkaupunki. Matkaa Novosibirskista etelään Mongolian rajan läheisyyteen
Aktashiin kertyi 800 km. Maisemiltaan mahtavaa buddhalaisten asuttamaa
vuoristoa. Mielenkiintoisia
kivipaikkoja. Vaiherikkaiden tapahtumien jälkeen helikopterilla takaisin.
Sitten charter-koneella Irkutskiin, Baikalille ja edelleen junalla Mongoliaan. Kiviä
kertyi mukaan kymmeniä kiloja. Monenlaista kokemusta ja sattumusta oli, mutta
tarkemmin yksityiskohtiin ei tässä ole mahdollisuutta. Olisi täysin oman
tarinan arvoinen. Näin olisi monesta muustakin tässä blogissa kertomistani matkoista.
Aiheellisesti voi ihmetellä, että kuinkahan paljon kahden viikon matka maksoi. Charter-lentokoneita, helikopterilentoja jne. Se
oli 7500 markkaa. Sen ajan rahassa kohtuullinen. Siis nykyrahassa hieman yli 1250
euroa. Mutta Neuvostoliitto oli hajonnut, ruplan arvo rojahtanut, kaikenlainen
keinottelu mahdollista. Jos nyt tekisi saman matkan, hinta olisi varmaankin
10-kertainen.
Ovia avautui Siperian
ja Kauko-Idän kultamaille
Kuljin työni puolesta poroyhteistyöasioissa Venäjän
pohjoisilla ja itäisillä alueilla alkaen Murmanskista ja päätyen Kauko-Itään
Primorskin alueelle Vladivostokiin. Valitettavasti matkani ajoittuivat
pääasiassa talvisaikaan. Pääsin kuitenkin kesämatkoilla pistäytymään kulta-alueella
Jakutiassa, Magadanissa, Vladivostokin alueella ja Kamtsatkalla. Suomalaisia
oli paljon tsaari-Venäjän aikaan kullankaivussa mm. Amurin alueella.
Vladivostokin hautausmaalta minulle näytettiin lukuisissa hautakivissä suomalaisia ja ruotsalaisia
nimiä. Suuri osa heistä oli kullankaivajia ja heidän
perheenjäseniään. Venäjän vallankumous 1917 lopetti suomalaisten kullankaivun.
Talvireissuillakin kyselin poromiehiltä kullankaivusta.
Tiesivät, että huuhdontakultaa on monilla alueilla, mutta tavallisilla
kansalaisilla ei ole niihin laillista asiaa. Kultapitoiset joet myydään
kymmenien kilometrien pätkinä suuryhtiöille. Tsuktsien alueella kostean illan
päätteeksi uskalsivat kuitenkin näyttää parinkymmenen gramman kultapullon. Salaa
kyllä käytiin puroilla. Ongelma on myös teräksenkova ikirouta, johon lapio ei
pysty. Myöskään jutaava elämä ei salli pysähtelyjä. Venäjän poroja hoitavat
alkuperäiskansat eivät myöskään arvosta kultaa koruissaan. Ymmärsin, että syy
oli osittain heidän luonnonuskonnossa. Sen sijaan hopea, niin kuin myös saamelaisilla,
on arvossaan.
Uralille
Palataan vielä Siperiasta Euroopan puolelle. Vuonna 1996 perustettiin Suomen ja Komin tasavallan välinen
yhteistyöryhmä. Suomen puolelta vastuuministeriönä oli Kauppa- ja
teollisuusministeriö. Tulin sen jäseneksi Lapin lääninhallituksen edustajana.
Etsin taas yhteyksiä paikallisiin geologeihin ja kullankaivajiin. Saimme
kirjatuksi yhteistyösuunnitelmaan yhteistyön käynnistämisen koneellisen
kullankaivutekniikan suhteen. Lappilaisia kullankaivajia kiinnosti mahdollisuus
myydä Lapin kulta-alueita varten kehitettyä tekniikkaa ja osaamista Venäjälle.
Komilaisia kiinnosti erityisesti se, miten Suomessa on
Lemmenjoen kansallispuistossa mahdollista harjoittaa koneellista kullankaivua.
Heidän hyville kultapuroille tasavallan pohjoisosaan Uralin länsipuolelle oli
perustettu Yugd-Va kansallispuisto ja kullankaivu oli kielletty. Huuhdontakultaa
olisi vieläkin jäljellä. Venäjällä on hyvin tiukka vesilaki. Kansallispuiston
kuivalle maalle sai kyllä perustaa vuorikristallikaivoksen, jonka
maastoautoliikenne aiheutti pahaa jälkeä puistossa niin kuin itsekin näimme.
Yhteistyön puitteissa saapui tasavallan ympäristöministerin,
kultageologin vetämä ryhmä Lemmenjoelle tutustumaan tekniikkaan, kaivumenetelmiin,
allastukseen ja kullan esiintymiseen. Sen jälkeen lähti suomalainen ryhmä Antti
Peronius, Kari Merenluoto, Jari Nenonen ja minä Yugd-Van kansallispuiston
kullankaivualueisiin, joissa kullankaivu oli siis lopetettu. Kaivu oli ollut
todella suurimittaista Lapin kullankaivuun verrattuna, mutta tekniikka periaatteessa
sama. Yugd-Va on komin kieltä ja tarkoittaa ”Puhdas vesi”. Siellä olikin
lähdevesipullottamo.
Komin ympäristöväki hermostui yhteistyöstämme. Sain Komista
useita vihaisia yhteydenottoja ja siellä käydessäni vastustajat tunkeutuivat
väkisin puheilleni. Kun presidentti Tarja Halonen 2004 oli Tallinnassa
Suomalais-ugrilaisessa maailmankonferenssissa, Greenpeacen aktivistit Suomesta,
Virosta, Ruotsista ja Venäjältä osoittivat mieltään ja vaativat, että Halonen ottaisi
yhteyttä Komin tasavallan päämieheen moisen yhteistyön lopettamiseksi. Yhteistyö
ei tuottanutkaan tulosta. Kullankaivu on edelleenkin pysynyt lopetettuna
kansallispuistossa.
Venäjälle kultaa
kaivamaan?
Vaikka Uralin länsipuolelle ei syntynyt konkreettista
tulosta, sen sijaan Uralin itäpuolelle, Siperian puolella Hanti-Mansian
autonomisella alueella on suomalaisten kullankaivajien geologista ja koneellisen
kullankaivun osaamista käytetty myöhemmin hyväksi. Asiantuntija-apua lukuun
ottamatta suomalaisille on hyvin vaikeaa päästä Venäjälle Lapin kaltaiseen koneelliseen
kullankaivuun, puhumattakaan lapiokaivuun. Isot koneet jättävät jätekasoihin ja
pienempiin puroihin kultaa, mikä tarjoaisi mahdollisuuksia pienyrittäjyydelle.
Vaikka matkojen avulla kullankaivajatasolla ei saavutettu
pitempiaikaista yhteistyötä, kiviharrastajat ja geologit saivat kontakteja,
joita käytetään edelleen. Yhteistyön tuloksena on Lapin kultamailla käynyt
useiden venäläisten kullankaivuyhtiöiden edustajia ja geologeja. Heitä on
osallistunut myös Tankavaaran kullanhuuhdontakisoihin mm. Magadanista. Siitä
innostuneena siellä järjestettiin ensimmäiset kullanhuuhdontakilpailut vuonna
2015. Se tapahtui luonnollisesti puuvaskoolilla. Venäläiset ovat tutustuneet
meikäläisiin muovi- ja metallivaskooleihin, mutta sanovat, että puuvaskooli on
paljon parempi ja kevyempikin käyttää, kun puu kelluu hyvin vedessä.
Venäjällä on meneillään pyrkimyksiä sallia yksityinen,
perhepiirissä tapahtuva pienimuotoinen, lähinnä lapiokaivu. Olen kerännyt sitä
koskevaa aineistoa. Myöhemmässä blogissani kertoilen niistä. Aika ajoin tulee
puheeksi nuotioilla ja muualla, että kun Suomessa kullankaivu tehdään niin
vaikeaksi, mitä jos yritettäisiin päästä Venäjän erämaihin kullankaivuun. Ehkäpä
sellainenkin tulee joskus mahdolliseksi.